Tie pohjoiseen

Viime viikolla saimme tänne Botswanaan vieraita ja tuliaisia Suomesta, kun Lauran vanhemmat tulivat reiluksi viikoksi afrikanlomalle. Samaan aikaan toinen musiikinopettajistamme oli Suomessa Jyväskylän yliopistossa opettajavierailulla, joten lähes kaikki tunnitkin oli peruttu - hyvä sauma siis lähteä reissuun!

Vuokrasimme viikoksi auton ja suuntasimme kohti pohjois-Botswanaa ja Victorian putouksia. Reissu sisälsi taas paljon auton penkin kulutusta, mutta ilmastoidussa nelivedossa oli onneksi mukava ja tilavaa matkustaa. Afrikassa välimatkat ovat pitkiä ja maisema auton ikkunasta ei kovin paljo vaihtele. Botswanan tieverkostot ovat hyvässä kunnossa ja 120km/h tuntivauhtia pystyy sujuvasti posottamaan. Pohjoisemmaksi tultaessa "varokaa karjaa"-kyltit vaihtuvat "varokaa norsuja"-kyltteihin. Eläimet tulevat liikenteestä piittaamatta tielle ja norsulauman kohdatessa autolla jää epäilemättä kakkoseksi. 

Reitti kartalla

Sunnuntai-aamuna matkamme alkoi seitsemän tunnin ajomatkalla ensimmäiseen yöpymispaikkaan Nataan. Matkalla ajoimme läpi Francistownin, joka on toinen Botswanan suuremmista kaupungeista. Botswana on harvaan asuttu maa (asukkaita vain reilu 2 miljoonaa) ja asutus keskittyy kyliin ja pieniin kaupunkeihin. No, se maantiedosta. Natassa yövyimme Nata Lodgessa telttamökeissä. Löhöilimme uima-altaalla ja rentouduimme ajomatkojen välissä. Natasta matka jatkui aikaisin seuraavana aamuna kohti Pohjoista Botswanaa, Zimbabwen rajaa ja Victorian putouksia.

Asuntolan parkkipaikalla

Evästauolla

Olikohan tässä joku painoraja?

Ensimmäinen yöpaikka

Illallista

Rajan ylitys Zimbabween kävi suht nopeasti mutta lompakko kyllä tyhjeni samalla. Meidän piti ostaa maahan double entry viisumit (n. 40€), sillä välissä tarkoitus oli piipahtaa Sambian puolella. Myös auton viemisestä rajan yli piti maksaa huomattava summa. Raja-asemalta lähdettyämme poliisi pysäytti auton lähes saman tien ja siitä rapsahti vielä kymmenen dollarin (USD) sakot turvavyön käyttämättömyydestä. Taisi kyseinen summa sujahtaa suoraan virkamiehen omaan lounaskassaan. Loppumatkasta auto ei sitten liikahtanutkaan ennen kuin kaikilla oli turvavyö varmasti päällä.

Maisemaa matkalta

Liikennemerkitkin varoittivat "mutkaisesta tiestä"

Victorian putoukset sijoittuvat Zimbabwen ja Sambian rajalle. Paremmin ne näkyvät Zimbabwen puolelta, mutta jos haluaa mennä putousten päälle niin se on mahdollista vain Sambian puolella. Victorian putoukset ovat suosittu turistikohde ja se näkyy myös paikan hintatasossa. Jotta pääsi näkemään itse putoukset, piti maksaa sisäänpääsymaksu (25€) reitille, jonka varrella näköalapaikat sijaitsivat. Myös aktiviteeteista (helikopteriajelut, benjihypyt, veneajelut ym.) kiskotaan suolaisia hintoja. Mutta tyhmähän ei ole se joka pyytää vaan se joka maksaa. Löysimme onneksi reppureissaajan budjetille sopivan hostellin (9€) missä yövyimme kaksi yötä, kun taas Lauran vanhemmat nautiskelivat tyyriimmässä luksushotellissa. 

Putoukset olivat mahtavat. Katsellessa tuota upeaa näkymää oli ihanaa hengittää kosteaa ilmaa kun putous pärski vettä naamalle. Näköalapaikoilta oli huimat pudotukset putousten väliin aukeavaan rotkoon ja turvakaiteet tai muut aidat olivat lähes olemattomat. Siitä kun olisi luiskahtanut alas niin olisi ollut menoa se. Eipä olisi Suomen lainsäädännöstä päässyt tämäkään läpi.

Saanen esitellä: Victorian putoukset

Viimeiselle aamulle Victorian putouksilla olimme varanneet reissun putousten päällä sijaitsevaan Devil's pooliin. Aamuherätys oli aikainen, sillä Sambian puolella Royal Livingstone hotellin pihalla piti olla valmiina jo puoli seitsemältä. Aamutokkurassa kävelimme rajan ylitse kuumottavaa siltaa pitkin, josta benji-hypytkin hypätään. Matkalla näimme seeproja ylittämässä tietä ja Laura bongasi liikenneympyrän keskeltä myös "kirahvipatsaan". Paluumatkalla ihmettelimme mihin tuo patsas oli hävinnyt ja tilalle oli tullut antilooppeja. Note to self: jos näet Afrikassa eläinpatsaan, tarkista elääkö se sittenkin!

Puolentoistatunnin reissu Devil's pooliin sisälsi venekyydityksen Livingston islandille, josta jatkoimme uiden kohti putouksia. Zambezi-joessa asustaa paljon virtahepoja ja kieltämättä oli aika jännittävää hypätä jokeen uimaan kun ei tiennyt että mikä elukka sieltä saattaa tulla vastaan. Vastavirtaan uiminen tuntui myös pelottavalta, sillä virta olisi helposti vienyt mennessään lähelle putouksen reunaa. Viimeiseltä kiveltä hyppäsimme viimein "altaaseen" ja opas ohjasi meidät istumaan putouksen reunalle. Huikea fiilis! Uimisen jälkeen nautiskelimme Livingstone islandilla vielä aamupalan ja huristelimme veneellä takaisin lähtöpisteeseen.

Rotkon reunalla

Jiihaa!

Näkymä Devil's poolin reunalta

Victorian putouksilta matka jatkui takaisin Botswanan puolelle Kasaneen, mistä olimme varanneet hotellin kautta seuraavaksi aamuksi kolmen tunnin game driven. Itse kärsin Kasanessa ensimmäisen kunnon vatsataudin koko Afrikan reissun aikana ja jouduin jättämään aamun game driven väliin. Onni onnettomuudessa oli kuitenkin sen suhteen, että Kasanessa käytössämme oli oma vessa (kolmas yö omalla vessalla koko Afrikan aikana) missä sai rauhassa halailla posliinipönttöä koko yön. 

Viimeisessä yöpaikassamme, Elephand Sands, oli onneksi vielä edessä game drive ja illallinen savannilla. Game drive starttasi iltapäivällä ja suuntasimme kohti Zimbabwen rajaa bongailemaan eläimiä. Matkalla näkyi mm. norsuja, upean värisiä lintuja, korppikotkia, leijona, mangusteja, knuuita ja kuduja. Näkymät olivat kuin suoraan leijonakuninkaasta! Reilun tunnin ajettuamme safariauto päätti sanoa sopimuksensa irti ja jämähdimme keskelle savannia. Onneksi matka stoppasi juuri elefanttien juomapaikan viereen ja tunnin odottelun ajan saimme katsella ihastuttavia norsulaumoja. Auringon laskiessa toinen auto saapui avuksi ja illallisen nautimme nuotion ääressä täydellisen tähtitaivaan alla linnunrataa ihastellen.

Zazuu

Ärsyyntynyt naarasleijona

Norsulauma

Seeproja

Knuun komea hyppy

Auto hajalla mutta hymy ei hyytynyt

Taustalla olevissa mökeissä yövyimme

Elefantti hätyyttää hyeenaa

Nukuimme reissun viimeisen yön pienissä mökeissä norsujen keskellä. Mökit sijaitsivat eläinten juomapaikan ympärillä ja norsut kulkevat juomapaikalleen mökkien välistä. Aamulla heräsimme norsujen töräyksiin, kun ne hätistelivät vihaisesti hyeenoja reviiriltään. Koko reissu oli malarialääkkeestä johtuvia vatsaongelmia lukuunottamatta onnistunut je elämyksellinen. Botswana näytti parhaat puolensa!

Mid-semester break eli syysloma

Kurssit ovat olleet tältä ja ensi viikolta enemmän tai vähemmän peruttu, joten aikaa ja intoa riittänee myös blogin kirjoitteluun. Täytyyhän ennen seuraavaa reissua päivittää edellisen reissun kokemukset!

Parisen viikkoa sitten oli yliopiston mid-semester break ja siihen heti perään itsenäisyyspäivä eli reilun viikon mittainen loma. Suurin osa paikallisista opiskelijoista lähtivät viettämään lomaa kotipaikkakunnilleen ympäri Botswanaa. Vaihtareille oli järjestetty muutamien "aktiiviopiskelijoiden" toimesta viiden päivän mittainen reissu Victorian putouksille ja Chobe National Parkiin, mutta koska meillä on suunnitelmissa samainen reissu myöhemmin Lauran vanhempien kanssa (hups, juonipaljastuksia...) ja reissaaminen äänekkään vaihtariporukan kanssa ei natsannut meidän mieltymyksiin, päätimme suunnitella oman reissun Namibiaan. Reissun suunnittelua hankaloitti hieman tiedon puuttuminen internetistä, vanhentunut informaatio, paikallisten tietämättömyys ja jopa turisti-infopisteen informaatiokato. Jälkikäteen tiivistettynä reissu oli kuitenkin kaikin puolin onnistunut ja kokemuksia täynnä!

Lähtötunnelmia aamuhämärässä

Reitti kartalla. 4000 km! Huhhuh!

13 päivän mittainen reissumme alkoi perjantaiaamuna 12 tunnin bussimatkalla Gaboronesta Namibian pääkaupunkiin Windhoekiin. Kokeneena Aasianmatkaajana Laura oli jo parin viikon ajan valmistellut mua henkisesti mahdollisiin bussityyppeihin. Vr:n kaukojuniin tottuneena ero tulisi olemaan huomattava ja siihen kolmenkymmenen asteen lämpötila lisättynä hiki virtaava. Ensimmäinen bussimatka ylitti kuitenkin kaikki kauhukuvat ja ilmastoidulla minibussilla tuo puolen vuorokauden matka taittui yllättävän kivasti. Kahden istuttavan penkin leveys oli kuitenkin mitoitettu ties minkä maan standardien mukaisesti, sillä toisen meistä piti istua puolella kankulla. Loppumatkasta oli kuitenkin kehittynyt hyvä kahden ihmisen solmua muistuttava asento, jossa kumpikin pystyi torkkumaan. 

Matkatavaroiden tarkastuspiste kesken matkan

Windhoekissa meitä oli vastassa espanjalainen Diego, jonka luona couch surfasimme viikonlopun ajan. Maailman pienuus tuli taas todettua, kun kävi ilmi että Diego tekee maisteriopintoja Oulun yliopistoon ja on opiskellut Peräseinäjoella. Yhteistä kieltä siis riitti ja viikonloppu oli oikein mukava. Windhoek kaupunkina oli mielestäni juuri sopivan kokoinen. Oli outoa nähdä pitkästä aikaa niin paljon valkoihoisia ihmisiä samaan aikaan (Botswanassa lähes kaikki ovat mustia). Saksan siirtomaa-aika näkyy Namibiassa selkeästi. Ihmiset puhuvat saksaa, rakennukset ovat tyyliltään Keski-Eurooppalaisia, kadunnimet ovat saksaa ja nimetty mm. saksalaisten säveltäjien mukaan. 

Diego vei meidät lauantaina syömään lounasta Windhoekin esikaupunkialueelle food court-tyyliseen paikkaan mistä sai ostettua mm. lihaa, salaatteja ja leipiä. Maukas liha paistettiin avotulessa ja leikattiin vieressä olevasta lehmän koivesta jonka ympärillä pörräsi parvi kärpäsiä. Vaikka liha ei ehkä ihan Suomen kylmäketjusäätelyä täyttäisi, niin ainakin näki mistä se tulee. Ja maukasta se oli sipuli-tomaattisalaatin kanssa.

Aamiainen parvekkeella

Ihanan vihreää pitkästä aikaa

Windhoek church (vasemmalla)

Lihaa grilliin

Seuraavat neljä päivää vietimme meren rannalla Swakopmundissa. Neljän tunnin bussimatka sisämaasta rannikolle kulki aluksi vuorten keskellä ja mitä lähemmäs rannikkoa päästiin sitä hiekkaisammaksi maisema muuttui. Namibian rannikko on paikka, jossa autiomaa kohtaa valtameren. Swakopmund on varsinkin vanhempien varakkaiden pariskuntien suosima lomakohde ja talviasumispaikka. Kaupunki oli täynnä hulppeita tyhjillään olevia lomahyviloita, joissa portilla kyltti vuokrattavana. Jos olisi pitänyt veikata missä päin maailmaa on, en olisi heti arvannut Afrikkaa. Kerran sparin kauppajonossa takanamme jonotti Himba-heimoon kuuluvia naisia, mikä muistutti taas missä päin maailmaa sitä onkaan.

Himba-nainen

Meri-ilma tuntui ihanalta hengittää sisämaan kuivuuden jälkeen. Golf-virran ansiosta rannikolla on aina vähän viileää, eikä merivesi lämpene kovin suuriin lukemiin. Sisukkaina suomalaisina sinne oli kuitenkin päästävä uimaan ja eihän se vesi ollutkaan niin jäätävää kuin paikalliset olivat kuvailleet. Swakopmundissa kävimme sandboardaamassa dyyneillä. Dyynit jo sinäsä oli upea nähtävyys vielä kun pääsi laskettelemaan sieltä laudalla alas niin wau. Päiväreissulle tuli hintaakin alle Himoksen päivän hissilipun hinnan verran. Hostellille palattua sai kaivella hiekkaa joka paikasta - muutaman kerran taidettiin siis vetää rinnettä kuperkeikalla alas...

Iloinen lomalainen päiväkahv... kaljalla!

Matka ylös päin

Ihan komeat maisemat

Hiekkaa loputtomiin

Saatiin kokeilla myös selloalustalla laskemista. Vauhti 74 km/h!

JUMP! 

Swakompund light house

Rannikolta matka jatkui Windhoekin kautta Namibian eteläosaan, missä tarkoitus oli käydä tsekkaamassa maailman toiseksi suurin canyon, Fish river canyon. Kohteesta löytyi hyvin vähän tietoa mistään ja turisti-infotkin kertoivat paikan olevan suljettu. Emme kuitenkaan lannistuneet, vaan pienellä riskillä varasimme pienestä farmikylästä hotellin. Munkki kävi ja hotellissa sattui juuri samana viikonloppuna olemaan vierailulla hotellin omistajan ystävä, joka lähti meitä käyttämään Ai-aisin kuumilla lähteillä ja Fish river canyonin reunalla sopuhintaan.

Näkymää ei voi sanoin, eikä ihan kuvinkaan kuvailla. Edessä aukeava jättimäinen canyoni veti hiljaiseksi. Mieletön nähtävyys! Canyonin läpi voi tehdä viiden päivän mittaisen vaelluksen. Sen haluan joskus tulla tekemään.

Maisemat matkalta

Laura ja oppaamme Lucas

Vettä varastoiva quivertree

Fish river canyon

Fish river canyon

Reunalla

Grunausta matkasimme 18 tuntia bussilla reissumme viimeiseen kohteeseen, Johannesburgiin. Bussiasemalla meitä oli vastassa tuttavaperheeni vanhemmat. Heidän luona majoituimme viimeiset kaksi yötä. Olin kuullut Johannesburgista aikaisemmin sekä huonoa että hyvää. Apartheid on havaittavissa edelleen vahvasti ja asenteiden muuttuminen ihmisissä vaatii monta sukupolvea. Nelson Mandelan kuoltua ihmiset pelkäävät asioiden muuttuvan taas huonompaan suuntaan. 

Kaupungin vaarallisuutta ja rikollisuuden määrää on myös vaikea käsittää, mutta taloja ympäröivät sähköaidat sen viestivät. Ostoskeskuksen ovilla on tavallisen narikan sijaan aseparkki, mihin voi jättää aseensa shoppailun ajaksi koska ostoskeskukseen ei saa viedä aseita metallinpaljastimen läpi. Hullua.

Kahden päivän perusteella on vaikeaa kehittää omaa käsitystä kaupungista, mutta paikallisten opastamana saimme kaupungista hyvän esimaun. Joulukuussa tarkoitus on palata Johannesburgiin uudelleen. Ehdimme käydä Apartheid-museossa, parissa ostoskeskuksessa (valtavia komplekseja!), näköalabrunssilla ja illallisella Pretoriassa. Oli mukavaa nähdä host-sisko Savannah (asui meillä pari kuukautta vuonna 2010) ja hänen perheensä. Saimme todella lämpimän vastaanoton - suhteita maailmalle kannattaa vaalia!

Monte Casino-viihdekeskus. Kattoon maalattu taivas. Hämmentävä paikka!

Illallinen Pretoriassa

Nelson Mandela square

Seuraavaa reissua odotellen. Hikiset terveiset Gaboronen helteestä!

UB CHOIR

Juuri ja juuri ehdin purkaa kassit syyslomareissun jäljiltä (kuvapäivitys luvassa myöhemmin) kun taas piti pakata jo reppu viikonlopun kuoroleiriä varten. Sieltä palanneena ja inspiroituneena päätin kirjoittaa tänne kuoroaiheisen päivityksen.

Yliopiston kurssien lisäksi arkipäiviä täyttää täällä siis myös kuoroharjoitukset. Laulamme Lauran kanssa yliopiston kuorossa, nimeltään UB choir. Kuoroa johtaa yliopiston musiikin laitoksen opettaja Dr. Phibion. Kahden tunnin mittaiset harjoitukset pidetään kahdesti viikossa, tiistaisin ja torstaisin. Ensimmäinen tunti menee siihen että porukka pikkuhiljaa valuu paikalle. Äänenavaus hoidetaan yhdellä melodianpätkällä, joka lauletaan parista eri sävellajista. Hengitysharjoituksissä keskitytään lähinnä pidättämään hengitystä. Treenien päätteeksi esitellään uudet kuorolaiset (joka treeneissä vähintään pari uutta laulajaa), käydään käytännön asioita läpi ja rukoillaan yhdessä.

Kuoro esiintyy lukuvuoden aloitusjuhlassa

Kuoron normaalit viikkotreenit

Kuoron ohjelmistossa on pääosin afrikkalaisia setswanankielisiä lauluja, joihin ei ole nuotteja. Biisit opetellaan korvakuulolta ja joku kirjoittaa meille sanat paperille ylös, jotta ei tarvitse turvautua yleisvokaalilla mongertamiseen. Kappaleissa on luonnollisesti myös koreografiat tai vähintään perus "afrikka-askellus" liikkeenä. Joihinkin uusiin opeteltaviin kappaleisiin meillä on solfanuotit, joiden lukeminen oli aluksi yhtä hepreaa, mutta nykyään se sujuu jo aika hyvin.

Solfanotaatiota

Kuorolla on mahtavan voimakas soundi! Laulajista löytyy paljon persoonallisia ääniä ja erityisesti miehillä on uskomattoman laajat äänialat. Bassot laulavat niin matalalta, että polvet alkaa melkein tutista ja sen perään he hoilottavat sopraanojen stemmaa naisten äänialalta. Dr. Phibion antaa suoraa palautetta kuorolaisille ja johtaa tiukalla otteella. Äänet annetaan kuorolle Casion mini-keybordista, joka kulkee kätevästi aina kainalossa mukaan treeneihin.

Mini-casion urkusoundi on kova juttu!

Viikonlopuksi lähdimme siis kuoroleirille Mochudin kylään, tunnin bussimatkan päähän Gaboronesta. Majoittuminen tapahtui koululuokan lattialla patjoilla siskonpedissä. Ennakko-odotuksia leiriltä ei kauheasti ollut ja vertailupohjana oli lähinnä Ruamjai-kuoron viikonloppuleirit maittavine ruokailuineen ja saunailtoineen. 

Perjantaina bussin oli tarkoitus lähteä yliopistolta iltakuudelta. African time ei ole näköjään vieläkään mennyt perille, koska olimme paikalla tasan kuudelta. Todellisuudessa bussi starttasi kahdeksan maissa, siinä välissä ehdimme hyvin käydä kotona korkkaamassa yhdet oluet perjantain kunniaksi ja purkaa pientä turhautumisen tunnetta suomeksi. Käy se näinkin! 

Majoittuminen

Olisi voinut luulla että perjantai-iltana ohjelmassa on vain majoittuminen, mutta eipä suinkaan. Treenit alkoivat ilta kymmeneltä jatkuen yli puolen yön. Treenien jälkeen kerrottiin lauantaipäivän ohjelma, joka meni kutakuinkin näin:

                   5:00 Herätys

                   6:00 Aerobics

                   7:00 Shower and refreshing

                   8:00 Breakfast

                   10:00 Rehearsal

                   13:00 Lunch

                   17:00 Rehearsal

                   19:00 Dinner

                   21:00 Rehearsal

                   23:00 Team building

Aamufiilikset

Huh, oikeastiko herätys viideltä? Neljän tunnin yöunien jälkeen? Jep. Leiri oli todellakin kovaa treeniä. Monilla oli äänen kanssa jaksamisongelmia. Ruamjain täyden hoidon kuoroleirejä tuli monesti viikonlopun aikana ikävä. Itselläni ei onneksi ole ongelmia päikkäreiden ottamisessa, joten silmät lupsahtivat kiinni välittömästi kun tilanne sen salli.

Lauantaipäivästä selvittiin kaikesta huolimatta kunnialla. Lounaaksi syöty maissipuuro ja lihakastike, jotka valmistettiin kuorolaisten voimin nuotiolla jättikokoisissa padoissa, pitivät mahan täynnä iltaan asti ja väsymyskin alkoi helpottaa kun päivä oli jo voiton puolella. Illalla taas uni maittoi ja sievästi käperryimme patjoille nukkumaan muiden jatkaessa iltaa vielä nuotion äärellä erilaisia seuraleikkejä leikkien.

Maha täynnä on helppo hymyillä!

Sunnuntaiaamuna jäljellä oli siivous ja loppupalaveri, missä kaikki saivat antaa palautetta leiristä ja kuoron toiminnasta yleensäkin. Sillä välin kun kuorolaiset keskittyivät puimaan sitä, pitäisikö leirille ostaa tuoremehua mehutiivisteen sijaan (tällä on kuulemma suuri merkitys sille, miten ääni kestää) me yritimme antaa parannusehdotuksia mm. viikonlopun aikataulun suunnitteluun ja unen määrän merkitykseen.

Lauantaiaamun treenit

Naiskuoron kappale Serurubele, toistaiseksi vielä solmisaationuoteilla laulettuna

Mahtavaa, että rakasta kuoroharrastusta pääsee jatkamaan myös täällä! Kuoron kautta pääsee tutustumaan enemmän paikallisiin ikätovereihin ja näkemään elämää heidän silmin. Tunteet kuoron parissa vaihtelevat turhautumisesta ja ärsyyntymisestä liikutukseen ja kylmiin väreisiin. Kulttuurierot tulevat monesti pinnalle ja kävelymatka kuoroharkoista kotiin meneekin yleensä niitä pohtien. Parasta on kuitenkin yhdessä laulaminen ja uuden oppiminen. Afrikkalaisessa musiikissa on ihan oma voimansa. Kuoro on yksi parhaita harrastuksia mitä tiedän!