Anna Afrikassa: Mid-semester break eli syysloma

Kurssit ovat olleet tältä ja ensi viikolta enemmän tai vähemmän peruttu, joten aikaa ja intoa riittänee myös blogin kirjoitteluun. Täytyyhän ennen seuraavaa reissua päivittää edellisen reissun kokemukset!

Parisen viikkoa sitten oli yliopiston mid-semester break ja siihen heti perään itsenäisyyspäivä eli reilun viikon mittainen loma. Suurin osa paikallisista opiskelijoista lähtivät viettämään lomaa kotipaikkakunnilleen ympäri Botswanaa. Vaihtareille oli järjestetty muutamien "aktiiviopiskelijoiden" toimesta viiden päivän mittainen reissu Victorian putouksille ja Chobe National Parkiin, mutta koska meillä on suunnitelmissa samainen reissu myöhemmin Lauran vanhempien kanssa (hups, juonipaljastuksia...) ja reissaaminen äänekkään vaihtariporukan kanssa ei natsannut meidän mieltymyksiin, päätimme suunnitella oman reissun Namibiaan. Reissun suunnittelua hankaloitti hieman tiedon puuttuminen internetistä, vanhentunut informaatio, paikallisten tietämättömyys ja jopa turisti-infopisteen informaatiokato. Jälkikäteen tiivistettynä reissu oli kuitenkin kaikin puolin onnistunut ja kokemuksia täynnä!

Lähtötunnelmia aamuhämärässä

Reitti kartalla. 4000 km! Huhhuh!

13 päivän mittainen reissumme alkoi perjantaiaamuna 12 tunnin bussimatkalla Gaboronesta Namibian pääkaupunkiin Windhoekiin. Kokeneena Aasianmatkaajana Laura oli jo parin viikon ajan valmistellut mua henkisesti mahdollisiin bussityyppeihin. Vr:n kaukojuniin tottuneena ero tulisi olemaan huomattava ja siihen kolmenkymmenen asteen lämpötila lisättynä hiki virtaava. Ensimmäinen bussimatka ylitti kuitenkin kaikki kauhukuvat ja ilmastoidulla minibussilla tuo puolen vuorokauden matka taittui yllättävän kivasti. Kahden istuttavan penkin leveys oli kuitenkin mitoitettu ties minkä maan standardien mukaisesti, sillä toisen meistä piti istua puolella kankulla. Loppumatkasta oli kuitenkin kehittynyt hyvä kahden ihmisen solmua muistuttava asento, jossa kumpikin pystyi torkkumaan.

Matkatavaroiden tarkastuspiste kesken matkan

Windhoekissa meitä oli vastassa espanjalainen Diego, jonka luona couch surfasimme viikonlopun ajan. Maailman pienuus tuli taas todettua, kun kävi ilmi että Diego tekee maisteriopintoja Oulun yliopistoon ja on opiskellut Peräseinäjoella. Yhteistä kieltä siis riitti ja viikonloppu oli oikein mukava. Windhoek kaupunkina oli mielestäni juuri sopivan kokoinen. Oli outoa nähdä pitkästä aikaa niin paljon valkoihoisia ihmisiä samaan aikaan (Botswanassa lähes kaikki ovat mustia). Saksan siirtomaa-aika näkyy Namibiassa selkeästi. Ihmiset puhuvat saksaa, rakennukset ovat tyyliltään Keski-Eurooppalaisia, kadunnimet ovat saksaa ja nimetty mm. saksalaisten säveltäjien mukaan.

Diego vei meidät lauantaina syömään lounasta Windhoekin esikaupunkialueelle food court-tyyliseen paikkaan mistä sai ostettua mm. lihaa, salaatteja ja leipiä. Maukas liha paistettiin avotulessa ja leikattiin vieressä olevasta lehmän koivesta jonka ympärillä pörräsi parvi kärpäsiä. Vaikka liha ei ehkä ihan Suomen kylmäketjusäätelyä täyttäisi, niin ainakin näki mistä se tulee. Ja maukasta se oli sipuli-tomaattisalaatin kanssa.

Aamiainen parvekkeella

Ihanan vihreää pitkästä aikaa

Windhoek church (vasemmalla)

Lihaa grilliin

Seuraavat neljä päivää vietimme meren rannalla Swakopmundissa. Neljän tunnin bussimatka sisämaasta rannikolle kulki aluksi vuorten keskellä ja mitä lähemmäs rannikkoa päästiin sitä hiekkaisammaksi maisema muuttui. Namibian rannikko on paikka, jossa autiomaa kohtaa valtameren. Swakopmund on varsinkin vanhempien varakkaiden pariskuntien suosima lomakohde ja talviasumispaikka. Kaupunki oli täynnä hulppeita tyhjillään olevia lomahyviloita, joissa portilla kyltti vuokrattavana. Jos olisi pitänyt veikata missä päin maailmaa on, en olisi heti arvannut Afrikkaa. Kerran sparin kauppajonossa takanamme jonotti Himba-heimoon kuuluvia naisia, mikä muistutti taas missä päin maailmaa sitä onkaan.

Himba-nainen

Meri-ilma tuntui ihanalta hengittää sisämaan kuivuuden jälkeen. Golf-virran ansiosta rannikolla on aina vähän viileää, eikä merivesi lämpene kovin suuriin lukemiin. Sisukkaina suomalaisina sinne oli kuitenkin päästävä uimaan ja eihän se vesi ollutkaan niin jäätävää kuin paikalliset olivat kuvailleet. Swakopmundissa kävimme sandboardaamassa dyyneillä. Dyynit jo sinäsä oli upea nähtävyys vielä kun pääsi laskettelemaan sieltä laudalla alas niin wau. Päiväreissulle tuli hintaakin alle Himoksen päivän hissilipun hinnan verran. Hostellille palattua sai kaivella hiekkaa joka paikasta - muutaman kerran taidettiin siis vetää rinnettä kuperkeikalla alas...

Iloinen lomalainen päiväkahv... kaljalla!

Matka ylös päin

Ihan komeat maisemat

Hiekkaa loputtomiin

Saatiin kokeilla myös selloalustalla laskemista. Vauhti 74 km/h!

JUMP!

Swakompund light house

Rannikolta matka jatkui Windhoekin kautta Namibian eteläosaan, missä tarkoitus oli käydä tsekkaamassa maailman toiseksi suurin canyon, Fish river canyon. Kohteesta löytyi hyvin vähän tietoa mistään ja turisti-infotkin kertoivat paikan olevan suljettu. Emme kuitenkaan lannistuneet, vaan pienellä riskillä varasimme pienestä farmikylästä hotellin. Munkki kävi ja hotellissa sattui juuri samana viikonloppuna olemaan vierailulla hotellin omistajan ystävä, joka lähti meitä käyttämään Ai-aisin kuumilla lähteillä ja Fish river canyonin reunalla sopuhintaan.

Näkymää ei voi sanoin, eikä ihan kuvinkaan kuvailla. Edessä aukeava jättimäinen canyoni veti hiljaiseksi. Mieletön nähtävyys! Canyonin läpi voi tehdä viiden päivän mittaisen vaelluksen. Sen haluan joskus tulla tekemään.

Maisemat matkalta

Laura ja oppaamme Lucas

Vettä varastoiva quivertree

Fish river canyon

Reunalla

Grunausta matkasimme 18 tuntia bussilla reissumme viimeiseen kohteeseen, Johannesburgiin. Bussiasemalla meitä oli vastassa tuttavaperheeni vanhemmat. Heidän luona majoituimme viimeiset kaksi yötä. Olin kuullut Johannesburgista aikaisemmin sekä huonoa että hyvää. Apartheid on havaittavissa edelleen vahvasti ja asenteiden muuttuminen ihmisissä vaatii monta sukupolvea. Nelson Mandelan kuoltua ihmiset pelkäävät asioiden muuttuvan taas huonompaan suuntaan.

Kaupungin vaarallisuutta ja rikollisuuden määrää on myös vaikea käsittää, mutta taloja ympäröivät sähköaidat sen viestivät. Ostoskeskuksen ovilla on tavallisen narikan sijaan aseparkki, mihin voi jättää aseensa shoppailun ajaksi koska ostoskeskukseen ei saa viedä aseita metallinpaljastimen läpi. Hullua.

Kahden päivän perusteella on vaikeaa kehittää omaa käsitystä kaupungista, mutta paikallisten opastamana saimme kaupungista hyvän esimaun. Joulukuussa tarkoitus on palata Johannesburgiin uudelleen. Ehdimme käydä Apartheid-museossa, parissa ostoskeskuksessa (valtavia komplekseja!), näköalabrunssilla ja illallisella Pretoriassa. Oli mukavaa nähdä host-sisko Savannah (asui meillä pari kuukautta vuonna 2010) ja hänen perheensä. Saimme todella lämpimän vastaanoton - suhteita maailmalle kannattaa vaalia!